Kuten olen kertonut, ovat ystävänikin omien elämiensä epäonnistujia, ja siksi ajattelin tänään jakaa kanssanne muutaman kohokohdan lähipiirini viime aikojen tapahtumista. Tämä ei tietenkään millään tavalla tarkoita sitä, että omat asiani olisivat paremmalla tolalla tai ja tulen kyllä niihinkin palaamaan, mutta viihteen vuoksi tänään saatte kurkistaa muidenkin masentaviin elämiin. En ole käytännössä liikkunut asunnostani sen jälkeen kun paska niin sanotusti osui tuulettimeen, mutta eilen minun oli piristävän työkkärikäynnin puitteissa pakko rohkaistua ja kohdata ulkomaailma. Työkkärintädin inspiroivan puheenvuoron jälkeen tunsin tarvitsevani jotain pehmentämään mahalaskua normimaailmaan, joten lähdin lasilliselle punaviiniä ystävättärieni Kaitsun ja Jönssin (nimet muutettu) kanssa. Mikään ei piristä niin kuin muiden ihmisten epäonni, ja ilokseni sainkin todeta, etteivät viehkeitten ystävättärieni elämät ole juurikaan paremmalla tolalla kuin omani.
Sanotaan että suomalaiset eivät hallitse small talkia, ja jälleen kerran tämä toteamus tuli osoitettua toteen, kun viattomasti kysyin Kaitsun ja Jönssin kuulumisia. Kaitsu vastasi, perin rehelliseen savolaiseen tapaansa, että ”yleisesti ottaen mä olen menettänyt elämänilon ja kiinnostuksen kaikkeen”. Pakko tunnustaa, että ei aivan se vastaus, jota olin odottanut, mutta kuten raamatussakin todetaan: rehellisyys maan perii. Syynä Kaitsun äkilliseen synkkämielisyyden kauteen on kotidiagnoosin mukaan syksy ja riitelevät naapurit, jotka estävät riittävän unensaannin. Sympatiseeraan Kaitsua ihan täysin, sillä omia yöunia häiritsevät jatkuvasti alakerran naapurin, Remu Aaltosen veljen, pikku pirskeet, joissa suosituin seuraleikki on puukkohippa. Lisäksi Kaitsu kertoi ongelmista töissä, eräässä suuressa ketjuyrityksessä, jossa Kaitsu työskentelee ah niin antoisassa ja palkitsevassa asiakaspalvelutyössä. Tällä kertaa ongelmia eivät kuitenkaan aiheuttaneet asiakkaat vaan esimies, joka kokee vittumaisten lappujen lähettelyn rakentavaksi ja motivoivaksi tavaksi kommunikoida työntekijöiden kanssa ja ilmestyy töihin vähän väliä kännissä. Kaitsun ilmaistua mielipiteensä siitä, että lappuja lähetellään yleensä ala-asteella, päätti esimies yrittää ostaa Kaitsun puolelleen. Kahdentoista euron ruokasetelillä. Ehdotin Kaitsulle yhteydenottoa työsuojelupiiriin, sillä lahjontayritys on jo itsessään rikollista, saatikka sitten lahjontayritys kahdentoista euron ruokasetelillä, joka käy vain kyseisen ketjun omissa huoltoasemaravintoloissa. Sokerina pohjalla tuo ruokaseteli täytyy käyttää yhdellä kertaa, työntekijälounaat maksavat 4.90 eikä sillä saa ostaa alkoholia.
Kaitsulla menee siis kaiken kaikkiaan lujaa. Jönssi taasen kertoi autuaasti olevansa auttamattomasti jumissa entisen säätönsä ylipääsemisprojektissa. Henkisesti tasapainoisena nuorena naisena Jönssi on tullut siihen tulokseen, että päästäkseen yli kyseisestä hepusta, on tervettä stalkata miekkosen Facebook-profiilia päivittäin. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, ja ilmeisesti Jönssi on päättänyt että itsekidutus on hyvä keino päästä eteenpäin. Jönssi myös kertoi, että ei ole ottanut miekkoseen mitään yhteyttä, mikä sinänsä on edistystä, sillä jonkin aikaa sitten kuusitoista humalaista soittoyritystä yössä kuuluivat perusperjantaihin. Oman stalkkaamisensa ohella Jönssi kertoi itsensä joutuneen stalkkerin uhriksi, sillä hänelle soitteli tuntematon numero aamuöisin. Istuessamme viinilasillisen ääressä Jönssi päätti rohkaista mielensä ja selvittää asian juurta jaksain. Seurasi soitto tuohon vieraaseen numeroon, muutama sana suomea, muutama sana englantia ja puhelun päätyttyä sanat: ”mä taidanki tietää kuka se oli”. Kyseessä oli espanjalainen mies, jonka Jönssi oli tavannut puistossa, ja jolle antanut numeronsa koska ”se vaikutti hyvälle tyypille”. Teistä en tiedä, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on se, että Jönssin kyky arvioida ihmisten luonteita kaipaa hieman harjoitusta. Lisäksi uskaltaisin väittää että ei liene mitenkään erityisen hyvä idea jaella numeroaan aivan noin vapaasti, mutta minä olenkin hieman rajoittunut näissä asioissa. Joka tapauksessa mysteerisen stalkkaajan arvoitus selvisi, mene ja tiedä sitten onko se koomista vai traagista että kyseessä oli mies, jolle Jönssi itse oli numeronsa luovuttanut. Muista kuulumisistaan Jönssi totesi että epäilee olevansa kipulääkekoukussa, sillä oli kuulemma ottanut 1200 milligrammaa Buranaa ja ”siitä tuli euforinen olo”.
Että sellaista. Itse suunnittelen matkaa kotiseudulle Savoon, olosuhteiden pakosta. Kerjäläisen ei ole vara valita, ja kun minulle tarjottiin viikon työkeikkaa itärajalla, otin sen vastaan. Hieman epäröiden kylläkin, sillä Herra A asustaa kyseisellä seudulla, joten ilmassa on katastrofin aineksia. Etenkin siksi, että itärajalla ei voi olla selvin päin kovin montaa päivää, ja humalassa tuppaan tällaisina kriisiaikoina saamaan loistavia ajatuksia kuten itsemurhaan kehottavien tekstiviestin lähettämisen. Olen tehnyt sen jo kahdesti, eikä toivottua tulosta ole vielä saavutettu, joten ehkäpä kokeilen vielä kerran. Eikös se niin mene, että kolmas kerta toden sanoo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti