Lahjontaa ja stalkkausta

Kuten olen kertonut, ovat ystävänikin omien elämiensä epäonnistujia, ja siksi ajattelin tänään jakaa kanssanne muutaman kohokohdan lähipiirini viime aikojen tapahtumista. Tämä ei tietenkään millään tavalla tarkoita sitä, että omat asiani olisivat paremmalla tolalla tai ja tulen kyllä niihinkin palaamaan, mutta viihteen vuoksi tänään saatte kurkistaa muidenkin masentaviin elämiin. En ole käytännössä liikkunut asunnostani sen jälkeen kun paska niin sanotusti osui tuulettimeen, mutta eilen minun oli piristävän työkkärikäynnin puitteissa pakko rohkaistua ja kohdata ulkomaailma. Työkkärintädin inspiroivan puheenvuoron jälkeen tunsin tarvitsevani jotain pehmentämään mahalaskua normimaailmaan, joten lähdin lasilliselle punaviiniä ystävättärieni Kaitsun ja Jönssin (nimet muutettu) kanssa. Mikään ei piristä niin kuin muiden ihmisten epäonni, ja ilokseni sainkin todeta, etteivät viehkeitten ystävättärieni elämät ole juurikaan paremmalla tolalla kuin omani.

Sanotaan että suomalaiset eivät hallitse small talkia, ja jälleen kerran tämä toteamus tuli osoitettua toteen, kun viattomasti kysyin Kaitsun ja Jönssin kuulumisia. Kaitsu vastasi, perin rehelliseen savolaiseen tapaansa, että ”yleisesti ottaen mä olen menettänyt elämänilon ja kiinnostuksen kaikkeen”. Pakko tunnustaa, että ei aivan se vastaus, jota olin odottanut, mutta kuten raamatussakin todetaan: rehellisyys maan perii. Syynä Kaitsun äkilliseen synkkämielisyyden kauteen on kotidiagnoosin mukaan syksy ja riitelevät naapurit, jotka estävät riittävän unensaannin. Sympatiseeraan Kaitsua ihan täysin, sillä omia yöunia häiritsevät jatkuvasti alakerran naapurin, Remu Aaltosen veljen, pikku pirskeet, joissa suosituin seuraleikki on puukkohippa. Lisäksi Kaitsu kertoi ongelmista töissä, eräässä suuressa ketjuyrityksessä, jossa Kaitsu työskentelee ah niin antoisassa ja palkitsevassa asiakaspalvelutyössä. Tällä kertaa ongelmia eivät kuitenkaan aiheuttaneet asiakkaat vaan esimies, joka kokee vittumaisten lappujen lähettelyn rakentavaksi ja motivoivaksi tavaksi kommunikoida työntekijöiden kanssa ja ilmestyy töihin vähän väliä kännissä. Kaitsun ilmaistua mielipiteensä siitä, että lappuja lähetellään yleensä ala-asteella, päätti esimies yrittää ostaa Kaitsun puolelleen. Kahdentoista euron ruokasetelillä. Ehdotin Kaitsulle yhteydenottoa työsuojelupiiriin, sillä lahjontayritys on jo itsessään rikollista, saatikka sitten lahjontayritys kahdentoista euron ruokasetelillä, joka käy vain kyseisen ketjun omissa huoltoasemaravintoloissa. Sokerina pohjalla tuo ruokaseteli täytyy käyttää yhdellä kertaa, työntekijälounaat maksavat 4.90 eikä sillä saa ostaa alkoholia.

Kaitsulla menee siis kaiken kaikkiaan lujaa. Jönssi taasen kertoi autuaasti olevansa auttamattomasti jumissa entisen säätönsä ylipääsemisprojektissa. Henkisesti tasapainoisena nuorena naisena Jönssi on tullut siihen tulokseen, että päästäkseen yli kyseisestä hepusta, on tervettä stalkata miekkosen Facebook-profiilia päivittäin. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, ja ilmeisesti Jönssi on päättänyt että itsekidutus on hyvä keino päästä eteenpäin. Jönssi myös kertoi, että ei ole ottanut miekkoseen mitään yhteyttä, mikä sinänsä on edistystä, sillä jonkin aikaa sitten kuusitoista humalaista soittoyritystä yössä kuuluivat perusperjantaihin. Oman stalkkaamisensa ohella Jönssi kertoi itsensä joutuneen stalkkerin uhriksi, sillä hänelle soitteli tuntematon numero aamuöisin. Istuessamme viinilasillisen ääressä Jönssi päätti rohkaista mielensä ja selvittää asian juurta jaksain. Seurasi soitto tuohon vieraaseen numeroon, muutama sana suomea, muutama sana englantia ja puhelun päätyttyä sanat: ”mä taidanki tietää kuka se oli”. Kyseessä oli espanjalainen mies, jonka Jönssi oli tavannut puistossa, ja jolle antanut numeronsa koska ”se vaikutti hyvälle tyypille”. Teistä en tiedä, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on se, että Jönssin kyky arvioida ihmisten luonteita kaipaa hieman harjoitusta. Lisäksi uskaltaisin väittää että ei liene mitenkään erityisen hyvä idea jaella numeroaan aivan noin vapaasti, mutta minä olenkin hieman rajoittunut näissä asioissa. Joka tapauksessa mysteerisen stalkkaajan arvoitus selvisi, mene ja tiedä sitten onko se koomista vai traagista että kyseessä oli mies, jolle Jönssi itse oli numeronsa luovuttanut. Muista kuulumisistaan Jönssi totesi että epäilee olevansa kipulääkekoukussa, sillä oli kuulemma ottanut 1200 milligrammaa Buranaa ja ”siitä tuli euforinen olo”.

Että sellaista. Itse suunnittelen matkaa kotiseudulle Savoon, olosuhteiden pakosta. Kerjäläisen ei ole vara valita, ja kun minulle tarjottiin viikon työkeikkaa itärajalla, otin sen vastaan. Hieman epäröiden kylläkin, sillä Herra A asustaa kyseisellä seudulla, joten ilmassa on katastrofin aineksia. Etenkin siksi, että itärajalla ei voi olla selvin päin kovin montaa päivää, ja humalassa tuppaan tällaisina kriisiaikoina saamaan loistavia ajatuksia kuten itsemurhaan kehottavien tekstiviestin lähettämisen. Olen tehnyt sen jo kahdesti, eikä toivottua tulosta ole vielä saavutettu, joten ehkäpä kokeilen vielä kerran. Eikös se niin mene, että kolmas kerta toden sanoo?

Via Dolorosa

Heti alkuun täytyy tunnustaa ensimmäinen suustani lipsahtanut puolitotuus. Ei pidä enää paikkaansa, että panen portsaria. Se mukasuhde loppui piinallisen useita vuosia kestäneen henkilökohtaisen helvetin jälkeen kolme päivää sitten. Tällä kertaa lopullisesti. Tosin on pakko myöntää että olen lausunut nuo sanat jo niin monta kertaa että saatan häpeään pojan joka huusi sutta. Näin ollen en voi mennä vannomaan että tämäkään ero (se ei ole oikea termi, mutta ensimmäinen joka tulee mieleen) olisi viimeinen tai millään lailla lopullinen. Vaikkakin minut on nyt virallisesti poistettu Facebook-ystävistä, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Ja se jos mikä tarkoittaa, Paris Hiltonia lainatakseni, talk to you never.

Viimeiset neljä vuotta elämästäni olen siis tosiaan viettänyt paneskellen portsaria. Kyllä, portsaria. Ja vieläpä portsaria, joka vastaa jokaista mielikuvaanne siitä, millainen portsari on. Kalju, tatuoitu, kamppailulajeja harrastava kehonrakentaja, jonka dieetti koostuu lähinnä tonnikalasta ja raejuustosta, joka ajaa ybertuunatulla Bemarilla, jonka kirjahyllyn ainoa teos on Tony ”Viikinki” Halmeen elämänkerta ja joka seisoo ilta toisensa jälkeen baarin ovella, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä tapaa naisia ja saa tapella. Kutsukaamme häntä Herra A:ksi

Kuinka siis päädyttiin tilanteeseen, jossa tuo tunnevammainen, mutta ah niin hurmaava portsari poistaa minut Facebook-ystävistään ja ilmoittaa, että ei halua enää ikinä kuulla minusta sanaakaan? Tervetuloa mielikuvitusmatkalle, kohteena allekirjoittaneen nelivuotinen Via Dolorosa.  Kuvittele synkkä ja myrskyinen yö, baaritiski kuopiolaisessa kapakassa ja kaksi erittäin humalaista juuri teini-iän ylittänyttä yksilöä, joiden katseet kohtaavat. Mitäpä siihen sitten enää sanomaan, kun seuraava huomio on se, että leikit kielihippaa varatun miehen kanssa ja nautit siitä täysin rinnoin. Kirjaimellisesti. Voisin väittää, että en tiennyt seurustelusta, mutta sehän nyt ei pidä paikkaansa ei sitten ollenkaan. Oikeastaan yksi suurimmista syistä siihen miksi suostuin hetkeäkään epäröimättä tuohon kohtalokkaaseen kielikisailuun, oli se fakta että Herra A seurusteli naisen kanssa, jota en voinut sietää. Ja noh, olin myös kännissä. Ajattelin muistaakseni jotain sen suuntaista kuin ”ähäkutti, eat shit neiti X”, mutta näin jälkiviisaana voin todeta että saatoin tehdä kyseisessä tilanteessa pienen virhearvion.

Tuosta kohtalokkaasta illasta alkoi piinallisen pitkä nelivuotinen taival, jonka aikana suunta on ollut tasaisen tappavasti alaspäin. Jostain syystä Herra A muutti syöpäkasvaimen lailla päähäni asumaan heti tuon ensimmäisen kännisen sähellyspanoillan jälkeen, ja pian huomasin olevani ilolla ja antaumuksella virallisesti toinen nainen. Harvoina selväjärkisinä hetkinä mietin jo silloin, että olinko sittenkin ehkä kolmas tai jopa neljäs nainen, mutta Herra A:n aivopesukone oli jo käynnistetty ja unohdin epäilykseni nopeasti. Sitä paitsi nautin edelleen jollain kieroutuneella tavalla ajatuksesta, että paneskelin inhokkinaiseni poikaystävää. Jep, tiedetään, ihan olen omalla lapiolla kuoppani kaivanut, ja vaikka olisinkin saanut vilkaista kristallipalloon ja nähnyt kaiken sen itkun ja hampaiden kiristelyn mitä tuleman piti, olisin silti epäilemättä pysynyt valitsemallani tiellä.

Tuo niin sanottu ”ollaan vaan tuttuja, jotka panee”-status muuttui, kun Herra A ja inhokkityttö erosivat, ja vastoin kaikkia järjen ääniä ja logiikkaa päätin että oli hyvä idea alkaa seurustella. Herra A selitti suvereenisti minulle ja myös ystävilleni, että pelkäsi suhteessamme minun pettävän ja minä tuhlasin tunteja elämästäni vakuutellen, että en ihan varppina niin tekisi. Ja hyvinhän meillä meni, aina siihen asti kun sain tietää että Herra A seurusteli samaan aikaan toisen toisen/kolmannen/neljännen naisen kanssa. Puhelinkeskustelu, jonka kävin tuon toisen tyttöystävän kanssa, jää historiaan yhtenä hämmentävimmistä koskaan käymistäni. Tietenkään kahdessa tyttöystävässä ei ollut niinkin miehiselle miehelle kuin Herra A tarpeeksi, vaan sokerina pohjalla hän petti meitä molempia runsaslukuisen naisjoukon kanssa. Tarkkaa lukumäärää ei vieläkään tiedetä, tuskin se alle kymmenen jää, mutta se tiedetään että nuorin noista naisista oli 17-vuotias. Ei enää virallisesti sakkolihaa, mutta himpun verranhan se kehdonryöstöltä kuitenkin haiskahti.

Kaikki edellä mainittu tapahtui vuonna yksi jälkeen Herra A. Vastaan ennakkoon kyllä kysymykseen, jonka voi jo aistia. Siis kyllä, päästin täysin omasta vapaasta tahdostani Herra A:n takaisin elämääni, sillä jostain normaali-ihmiselle täysin käsittämättömästä syystä sain itseni uskomaan, että hän voi antaa minulle jotain, mitä kukaan muu tällä planeetalla ei voi. Aina siitä lähtien olemme leikkineet tätä ah niin virkistävää pikku piirileikkiämme, jota tanssitaan ikuisesti saman sikailun, tappelun, itkun ja anteeksiannon askelin. Olen myös täysin tietoisesti ja järjestelmällisesti pettänyt jokaista niin sanottua poikaystävääni tai säätöäni Herra A:n kanssa sekä valehdellut itseni lisäksi (siitä olen kehittänyt oman taiteenlajinsa) parhaille ystävilleni. Vielä muutama päivä sitten olin myös varma, että vaikka olisin hääpäivänäni mekko päällä sakastissa odottamassa astelua alttarille, ja Herra A tulisi ehdottamaan pikaista, olisin ollut alasti alle minuutissa.

Tätä neljää vuotta inventoidessa huippukohtiin voisi edellä mainittujen lisäksi lukea muun muassa sen että; olen joutunut Herra A:n toisen naisen vainoamisen kohteeksi (uhkailin poliiseilla jotta sain sen loppumaan), hurmurini ehdotteli suorasukaisesti seksiä eräälle parhaista ystävistäni (”hei, se oli vaan vitsi”), osoitti rakkautensa tartuttamalla minuun klamydian (ja väitti että sai taudin minulta), sekä viimeisimpänä levitti tarinaa siitä, kuinka olin paneskellut erästä miespuolista, seurustelevaa ystävääni (kumpikaan meistä ei tapahtunutta muista). Melkoinen mindfuck, etten sanoisi.

Tässä pähkinänkuoressa se, kuinka olen ajautunut tilanteeseen, jossa suunnittelen aikuismaisesti pukeutuvani muotojani imartelevaan yönmustaan kissa-asuun, hankkivani pesäpallomailan sekä spraymaaleja ja käyväni pikku visiitillä Herra A:n rakkauslapsen, jo edellä mainitun BMW:n luona. Jos tätä lukiessa mieleenne hiipii hitaasti ajatus, että minua on taidettu panna halvalla, niin muistakaa että tyhmä ei ole se, joka panee, vaan se, joka antaa panna itseään.